10. Luku

352 65 6
                                    

Tästä tuli vähän lyhyt, mut toivottavasti se ei haittaa. Oon kans pahoillani tän laadusta, yritän parhaani saada tästä ficistä ees siedettävän lukee.

En oo ihan varma mitä teen tän ficin kanssa, koska mulla on jo toinen idea ja aloin kirjottaa paljon laadukkaampaa ficciä pari päivää sitten.

---

Kaikki muut alkavat valitsemaan pareja, kun minä vielä tuijotan kauhusta kankeana blondin vieressä olevaa punahiuksista poikaa. Säpsähdän vasta, kun Namjoon kutsuu nimeäni jostain läheltä.

"Aattelitko ottaa Jiminiä tai Hoseokia pariks?" hän kysyy, kun kaksi mainittua kävelevät hymyt suillaan luoksemme.

"En mä tiedä" mumisen, kuin olisin henkisesti ihan jossain muualla. Tunnen Jiminin polttavan tuijotuksen ihollani, kun hän mulkaisee minua terävällä katseellaan. Lasken oman katseeni lattialle, liian häpeissäni eilisestä, etten edes voi katsoa häntä.

"Aattelin jos Hoseok vois tulla mun pariks, oon jo saanu suurimman osan laulusta kirjotettua, ja se sopis parhaiten sille" Namjoon tokaisee.

"Käyhän se, mennään kattoo sitä sun sanotusta" nuorempi vastaa, poistuen luoltamme. Jään kahdestaan vaaleahiuksisen, lyhyehkön pojan kanssa. Näperrän hermostuneena paitani helmaa, koittaen löytää oikeita sanoja, jotka voisin sanoa.

"Tota... Aattelitko tehä sen ihan itestään, vai ettii parin?" Jimin kysyy.

"Parin, en mä sitä ite haluu äänittää" vastaan.

"Siinä tapauksessa, oon sun pari" hän sanoo, vetäen minut mukanaan luokan perällä olevan pöydän ääreen istumaan. Otan vihkoni reppuni pohjalta, etsien myös kynän, jolla voisin kirjoittaa.

"Sä et siis oo saanu yhtään mitään tehtyä?" blondi kysyy, naputellen pöytää sormillaan.

"Enpä kai" mumisen.

"Yoongi?"

"No?"

"Mä en oo sulle vihanen, vaikka huusitkin mulle. Mä tiiän et jokin on vialla, koska et sä yleensä käyttäydy niin kylmästi muita kohtaan. Halusin vaan auttaa sua, ja saada kaikki asiat kuntoon. Oon pahoillani, jos susta on tuntunut et yritän pakottaa kertomaan. Mun on vaikee kattoo vierestä, kun joku mun läheisistä kärsii sillä tavalla. Jos tarttet apuu tai haluut kertoo jollekin, lupaan etten mä kerro kellekään. Oon aina täällä sua varten" hän kertoo, vilkaisten varovasti minuun päin.

"Anteeks et huusin sulle, en tiiä mikä muhun meni" vastaan, katsoen vieressäni istuvaa poikaa.

"Joten, onks kaikki nyt okei?"

"On."

Olkapäilläni painanut katumus putoaa pois, antaen minun taas hengittää. Helpotus saa minut hymyilemään leveästi, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Alamme työstämään tyhjää paperia, miettien molemmat, mistä laulun pitäisi kertoa, vaikka minähän sen olisin jo tiennyt. Emme pääse pitkällekään ajan jo loppuessa kesken. Vain pientä hetkeä myöhemmin kellot soivat, ja opettaja päästää meidät tauolle. Lopun päivää tunnit etenevät normaaliin tahtiin, eikä yksikään niistä saa huomiotani kokonaan itseensä. Päässäni pyörii yhä se sama punapää, jonka olemassaolo ei lakkaa häiritsemästä minua. Pari kertaa olen jo nähnyt sen kirotun tytön pyörivän Hoseokin ympärillä, kuin omistaisi hänet. Se saa minut voimaan pahoin. En tule kateelliseksi kovin helpolla, mutta se menee jo ymmärrykseni yli. Sattuu vielä enemmän tietää, että tuo samainen poikaa pitää Jisoosta. En edes ole voinut puhua Hoseokin kanssa, peloissani ajatuksesta kuulla yhä enemmän asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni liian omistushaluiseksi.

Päivän loppuessa häivyn mahdollisimman nopeasti suuresta rakennuksesta, lähtien kävelemään kohti lähellä olevaa kahvilaa. Heti kun Seokjin saa oman kahvilansa pystyyn, vaihdan masentavien päivieni kahvin sille. Isot tuulenpuuskat saavat hiukseni muuttumaan kamalaksi sotkuksi, jota yritän epätoivoisesti selvitellä. Onnekseni pääsen kahvilan lämpöön parissa minuutissa, voiden huokaista helpotuksesta. Istahdan ikkunan vieressä olevaan pöytään, siihen samaan jossa keskustelin Jungkookin kanssa. Paikka on täyttynyt ihmisten lukuisista keskusteluista, jotka sekoittuvat keskenään yhdeksi. Tilaan itselleni mustan kahvin, saaden sen lähes välittömästi. Sitä hörppiessäni mietin laulua, joka minun pitäisi jollakin tavalla kirjoittaa. Aina kun otan vihkon ja kynän esiin, mielestäni häipyvät kaikki mahdolliset ajatukset. Kuin tilalle jäisi vain tyhjää. Vaikka kuinka yritän ajatella, en keksi yhtään mitään. Minullahan kuuluisi olla luova mieli, kun kerran opiskelen sellaisessa paikassa, mutta se on kaukana luovasta. Pikemminkin tylsä ja mitäänsanomaton, jos minulta kysytään. Mutta miten muka kirjoittaisin idean, joka minulla aiemmin oli?

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now