9. Luku

399 65 8
                                    

Kiitos lukijoille, oon saanu paljon motivaatiota yhdestäkin kommentista ♥♥♥

---

Vasta seuraavan kerran, kun avaan silmäni, tajuan unohtaneeni laittaa herätyksen. Hetken ajan katselen pilvenpiirtäjien takaa nousevaa aurinkoa, kääntäen katseeni vastapäisellä lipastolla olevaan kelloon.

"Onks se jo kymmenen?" mumisen itselleni, raapien niskaani. Kuka tahansa muu olisi jo vauhdilla juoksemassa opiskelemaan, mutta ei se minulle mikään suuri asia ole. Olen myöhästynyt ennenkin, lukuisia kertoja vieläpä. En tahtoisi ylpeillä, mutta minä pidän luokkamme ennätystä yllä. Käyn pesemässä hampaani, harjaamassa hiukseni parempaan kuosiin ja hakemassa reppuni työhuoneen nurkasta. Laiskoin askelin kävelen ulos asti, siristellen silmiäni liian kirkkaasta valosta. Otan puhelimeni esiin farkkujeni takataskusta, huomaten pari viestiä, jotka kysyvät miksen ole opistolla. Ihan kuin se ketään kiinnostaisi oikeasti. He tietävät minun huonot syyni, useimmiten olen nukkunut liian pitkään aamuisin. Joskus lintsannut, jos on ollut jotain ryhmässä toimimista, koska en voi sietää sitä. Harvoin kipeänä, vaikka sitäkin näyttää tapahtuvan.

Vihdoin, kun näen opiston häämöttävän, lisään vauhtia jalkoihini. Yhtäkään opiskelijaa ei näy rakennuksen pihassa, eikä käytävillä. Kaikessa hiljaisuudessa ohitan monta ovea astellessani omaa luentosaliani kohti. Tiedän paikan olevan oikea, kun kuulen melun puisen oven takaa luokseni asti. Lasken pienestä hermostuksesta tärisevän käteni haijastavalle kahvalle, astuen saliin. Monet katseet lävistävät kehoni, eikä yksikään niistä näytä yllättyneeltä.

"Päätit sittenkin tulla" opettaja naurahtaa, viittoen minua istumaan. Kävelen portaat ylös, istuen jälleen takimmaiselle riville tutun hymykuoppaisen pojan viereen. Hän katselee liikkeitäni, kun kaivan repustani kulmasta taittuneen mustan vihkon, alkaen miettiä laulun sanoja, joita olen kyhännyt myöhäänkin asti kämppäni nurkassa. Mitään ei ole vain yksinkertaisesti tullut mieleeni. Ennen se ei tuottanut mielelleni yhtään vaikeuksia, mutta nykyään tuntuu, että minun pitää miettiä syvimmät salaisuutenikin saadakseni edes yhden sanan kirjoitettua valkoiselle paperille sotkuisella käsialallani.

"Minkä takii sä olit myöhässä?" Namjoon kysyy kuiskaten, suoden puolet huomiostaan minulle.

"Nukahin vaan ilman herätystä" selittelen, hieraisten väsyneitä silmiäni.

Se näyttää kelpaavan nuoremmalle, sillä hän kääntää katseensa takaisin kohti puhuvaa opettajaa luokan edessä. Naputtelen lyijytäytekynääni vasten pöydän pintaa, mietiskellen tarkasti, mitä edes tahdon kirjoittaa. Ehkä jotain, johon minun on helppo samaistua tällä hetkellä. Siitä olisi helppo keksiä jonkinlaista tekstiä, jos ei muuta.

Sitten keksin sen.

"Mä tiedän!" huudan, nousten ylös paikaltani.

"Min, olisitko ystävällinen, ja pitäisit vähän pienempää ääntä?"

Luentonsa keskeyttänyt nainen katsoo minua tuimalla katseella, saaden minut istumaan nopeasti takaisin alas.

"Mitä hittoo?" Namjoon kysyy hämmentyneenä, kurtistaen kulmiaan.

"Innostuin vaan yhestä tyhmästä asiasta, ei mitään ihmeellistä" kuiskaan takaisin, yrittäen välttää minkäänlaista katsekontaktia.

Kuulen hänen huokaisevan, kääntyen poispäin minusta heti sen jälkeen. Jostain aivan tyhjästä ajatukseni matkustavat viimeöiseen huutamiseeni blondille pojalle, joka lähti vihaisen oloisena. Tänään minun pitäisi nähdä hänet, ja olla ihan niinkuin normaalistikin. Paitsi jos hän on kertonut muille. Se ei missään nimessä kävisi, en tahdo muiden tietävän. Entä jos Namjoon tietää jo? Kamala tunne saa pääni särkemään liiasta ajattelusta. Skenaariot muiden jatkuvasta kyselystä ja varmistelusta saa hengitykseni värähtelemään. Vihaan sitä, kuinka pienestä, väärästä teosta huolestutaan. Jos tahtoisin kertoa ongelmistani muille, tekisin sen. Mutten yksinkertaisesti voi tehdä sitä. Minusta tuntuu jo valmiiksi syylliseltä, koska olen palavasti ihastunut Hoseokiin. Kuinka syyllinen olisin, jos vielä kertoisin siitä jollekulle?

Parissa minuutissa luento loppuu, ja opettaja päästää meidän viidentoista minuutin tauolle. Nostan reppuni ylös lattialta, riiputtaen sitä vasemmalla olkapäälläni kävellessäni muiden joukossa tukkoiselle käytävälle. Olen jo menossa toiseen suuntaan, kun joku vetää minut hupparini hupusta takaisin. Ähkäisten rojahdan selälleni, huomaten Namjoonin tarjoavan kättään minua kohti. Tartun siihen, luoden tuiman katseen nauravaan poikaan.

"Me ollaan seuraavaks kolmannessa kerroksessa" hän ilmoittaa, lähtien kävelemään edeltäni portaita kohti. Seuraan ilmeettömänä perässä, vaappuen puolelta toiselle ottaessani askeleita eteenpäin. Voi miten selviäisinkään ilman Namjoonia kertomassa minne mennä. Koko tauon aikana en tee muuta kuin selaa puhelintani, vaikka ei siellä mitään niin kiinnostavaa ole viimeiseen pariin viikkoon ollutkaan.

Tajuan tunnin alkavan vasta, kun Namjoon jälleen vetää minut mukanaan suureen luokkatilaan. Ihmeissäni katselen ympärilleni, yrittäen pitää kasvoni peruslukemilla. Rivissä seisoo monen muun lisäksi Jimin ja Hoseok. Eiväthän he edes ole samalla kurssilla, kuin minä ja Namjoon?

"Saisinko hiljaisuutta!"

Jokainen oppilas huoneessa hiljenee, siirtäen katseensa pöydän ääressä istuvaan mieheen.

"Kuten te kaikki tiedätte, annoin tehtäväksi alkaa miettiä laulua, jonka tahtoisitte toteuttaa. Sanoitusten ei tarvitse olla vielä täysin valmiita, mutta tänään meillä on tavoitteena löytää laululle sopiva laulaja. Sen voi äänittää itsekin, mutta päätimme, että tekisimme yhteistyötä toisen luokan kanssa" opettajamme selittää, hymyillen innokkaan näköistä hymyä. Siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää.

Hän jatkaa selostustaan antamastaan tehtävästä, samalla kun minä tuijotan kahta poikaa kuiskimassa toisilleen jotain, josta en tiedä. Jimin ja Hoseok ovat molemmat tässä opistossa tanssia varten, mutta tietääkseni Jimin on myös laulutunneilla. Hoseok meinasi alussa mennä laulun puolelle, mutta muutti mielensä juuri ennen kuin tuli tänne opiskelemaan. Hän alkoi opetella räppäämistä laulamisen sijaan.

"Olkaa hyvä ja valitkaa parit."

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now