7. Luku

446 60 22
                                    

Tajusin ihan äskettäin et pitäis kirjottaa uus luku, arvatkaa kelle tuli kiire. Tästä tuli vähän tönkkö. (Mulla ei oo mitään Jisoota vastaan, aattelin et sitä ei vaan koskaan mainita ficeissä tollasen henkilön roolissa.)

Pitäisköhän vaan suosiolla jättää tää kesken?

---

Otteeni reppuni olkaimista kiristyy nähdessäni punahiuksisen viimein astuvan opiston ovista ulos, hymy tuon huulilla. Se on kuin tatuoitu pojan kasvoille, ikuinen ja kestävä. Joskus mielessäni käy, eikö hän ikinä itke tai ole surullinen? Pidänhän minäkin naamani peruslukemilla tai mulkoilen jos joku tuijottaa, mutta en ole koskaan tavannut ketään muuta, joka hymyilisi omasta tahdostaan noin paljoa.

"Oliko sulla jotain asiaa?" kysyn, kun hän kävelee lähemmäs.

"Sitä vaan, et ootko aina yhtä takertuvainen kun oot ottanu?" poika virnistää, hilutellen asuntonsa avaimia sormensa ympärillä marssiessaan ohitseni.

"Mitä toi nyt on olevinaan?" kysyn, seuraten nuorempaa.

"Ehkä sä et saa koskaan tietää" hän naurahtaa, ylittäen valkoisilla viivoilla maalatun suojatien. Kiireesti seuraan viheltelevää punapäätä, yrittäen pysyä hänen tahdissaan.

"Kerro mulle! Teinkö mä jotain outoo kun veit mut kotiin?"

"Et vaan meinannu päästää irti, joten mun piti jäädä kunnes nukahdit" Hoseok huokaisee, vilkaisten minua.

"Sori" mumisen takaisin, tietäen poskieni muuttuvan ruusunpunaisiksi.

"Oliks sulla mitään vakavaakin asiaa?" kysyn hetken kuluttua, mietiskellen hiljaa pääni sisällä, olisiko nyt hyvä hetki kertoa tunteista, jotka ovat sekoittaneet päätäni jo hyvän aikaa.

"Oikeastaan, oli mulla yks juttu jonka haluisin kertoo jollekin" Hoseok kertoo, kuin yrittäen muodostaa mielessään sopivia sanoja.

"Mikä se juttu sit on?"

"Musta tuntuu et... Oon rakastunu."

Sen kuullessani pysähdyn keskelle katua. Sydämeni tykytys kuuluu korvissani kovempana kuin hetki sitten. Ajatukseni sekoittuvat kuin pyörremyrsky. Nyt ei todellakaan ole hyvä hetki, pikemminkin pahin kaikista.

"Yoongi?"

"Ai, joo, kiva kuulla... Kuka se onnekas on?" pakotan itseni sanomaan, nielaisten palan kurkustani. Puristan toisen käteni nyrkkiin, painaen kynnet tiukasti vasten kalpeaa kämmentäni. Salaa tahtoisin huutaa tunteeni juuri siinä kohtaa, mutten voi.

"Jisoo, se tyttö joka tuli meidän kouluun kuukausi sitten. Ollaan alettu jutella enemmän" hän hymähtää, katse maassa. Pyyhin nopeasti silmilleni muodostuneet lammikot, naurahtaen kevyesti. On kuin en osaisi enää puhua sen jälkeen, miettien pakokeinoa hätääntyneenä.

"Mä just muistin et mulla on kauheesti läksyjä tehtävänä, joten mun pitäis alkaa tästä mennä" selitän ideoiden loppuessa kesken, ääneni ollessa epävakaa. On kuin se voisi sortua hetkenä minä hyvänsä.

"Kai me sit näkyillään" nuorempi vastaa.

Heilautan kättäni nopeasti, ennen kuin käännyn kannoillani ja katoan kerrostalon nurkan taakse. Sisälläni yltyvä suru ja viha saavat silmäni uudestaan vetisiksi, mutten tahdo välittää. Minä tiesin, ettei siitä uudesta oppilaasta seuraisi mitään hyvää. Minusta ei olisi mitään vastusta Jisoolle. Hän on kuin koulun kuningatar, jota kaikki alkoivat palvoa heti siitä lähtien, kun se maanvaiva pisti jalkansa koulun käytäville. Hänen olisi pitänyt vain pysyä siellä mistä tulikin, eikä ikinä sekaantua Hoseokiin. Mutta toisaalta, en saisi olla näin omistushaluinen punahiuksista poikaa kohtaan. Olemmehan vain hyvä ystäviä, eikä mitään sen enempää. Kumpa olisin tunnustanut hänelle aiemmin, ehkä sitten olisimme jo onnellinen pari. Tai sitten hän inhoaisi minua, ja olisi jo lähtenyt muualle luoltani.

...

"Ei tästä tuu mitään" huokaisen nojatessani pääni vasten mustan tuolin selkänojaa, sulkien väsyneet silmäni. Pöydälläni olevat paperit ovat toistensa kanssa sekaisin. Ne odottavat jo minua viimeistelemään ihka ensimmäisen kirjoittamani laulun, jonka aion oikeasti toteuttaa. Olenhan kyhännyt laulun sanoja jo monta pinoa aikaisemmin, mutta en ole tehnyt edes melodiaa tai yrittänytkään löytää ketään laulamaan niitä. Itse en alkaisi edes yrittämään sitä. Eniten ajatusteni kulkua häiritsee se, mitä Hoseok minulle kertoi. Miten voisin saada hänet rakastumaan minuun, tavalliseen tallaajaan? Kaiken lisäksi negatiiviseen sellaiseen. Mutta hän pitää positiivisuudesta ja sisäisestä kauneudesta, jota kumpaakaan minulta ei löydy. Ei edes ulkoista kauneutta, jos se siitä olisi kiinni.

"Yoongi, mä toin kiinalaista ja leffoja!" kuulen yhtäkkiä huudon eteisestä, avaten silmäni. Jimin kurkistaa oviaukosta, hiukset sekaisin ja uupunut hymy tuon kasvoilla.

"Mistä sä yhtäkkiä ilmestyit?" kysyn hämmentyneenä, astellen blondin luokse.

"Mulla on kauheesti draamaa tältä päivältä kerrottavana, ja tartten jonkun jonka kanssa jakaa se!" nuorempi naurahtaa, nostaen tuomansa ruoan keittiönpöydälle.

"Kuule, mullakin on itseasiassa jotain josta haluun jutella" vastaan, avaten pienen valkoisen laatikon, punainen logo sen kyljessä.

"Min Yoongilla asiaa mulle, tääpä yllätys."

"Niimpä, kuuntele."


Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now