5. Luku

467 68 12
                                    

Tää luku on vähän tylsä, antakaa anteeks. Ja joo tiiän tää on yoonseok ficci, kyl se alkaa näkyy tässä enemmän vähän myöhemmin.

---

Silmäni aukeavat syvästä unestaan, toisin kuin mieleni. Kaikki tuntuu täysin vieraalta. Koitan nousta ylös pehmeältä patjalta, ähkäisyn saattelemana. Päässäni pyörii, tuntuu kuin siihen olisi isketty veitsi. Vilkaisen ikkunasta ulos. Täytyy olla jo ainakin keskipäivä, joka puolella on niin valoisaa. Seuraava aikeeni on nousta ylös ja marssia keittiöön etsimään syötävää, mutta katseeni osuukin yöpöydällä lepäävään lappuun. Nappaan sen käteeni, siristäen silmiäni.

"Aattelin et saattaisit tarvita näitä aamulla, kiitä myöhemmin ;) -Hoseok."

Vaaleanruskealla puupohjalla on lasillinen vettä, sekä valkoinen pilleri, joka on luultavasti särkylääkettä. Olkiani kohauttaen pistän sen suuhuni, juoden väritöntä nestettä päälle. Vedän sormeni mustien hiusten lävitse, jotka uhkaavat valahtaa jatkuvasti näkökenttäni eteen. Ainakin pari takkua, jotka varmaan tulivat pyöriessäni unissani pitkin sänkyä. Hoseokin on täytynyt tuoda minut kotiin, kun kerran jätti lapun ja särkylääkkeenkin pöydälle. Toivottavasti en tehnyt mitään ylinoloa ollessani siellä, sillä muistissani on vain pieniä välähdyksiä sieltä ja täältä.

Kop, kop, kop.

Rävähdän pois ajatusteni seasta kuullessani koputuksen ovelta. Vaivalloisesti kömmin pois lämpöisestä pedistä, kiroten pahaa oloa kehossani. Askeleeni kaikuvat pitkin valkoseinäistä käytävä, saavuttaen ikuisuuden päässä olevan oven. Käännän siinä olevaa lukkoa, vetäisten sen auki.

"Halusin tulla kattoo miten pärjäilet" tuttu blondi hymyilee, näyttäen ihmeen virkeältä huomioiden viimeöisen juomisen.

"Ai miten niin?" ihmettelen, nostaen hämmentyneenä toista kulmaani.

"Etkö sä muista? Lähit kesken kaiken vaan menee" Jimin kertoo.

"Hienoo" mumisen itsekseni.

"Mitä sit kävi?" utelen.

"Hoseok lähti sun perään, ja ilmeisesti sai sut kotiin asti kun kerran oot täällä" hän sanoo.

Väistän sivulle oviaukon edestä, kutsuen lyhyehkön pojan sisälle pieneen kämppääni. Tuo riisuu takkinsa ja kenkänsä, jättäen ne siististi niille kuuluville paikoille. Johdatan meidät autioon keittiöön hiljaisuuden vallassa, istahtaen puupenkille pöydän äärelle haukotellen.

"Voinks mä tehä jotain aamupalaa?" blondi kyselee, tutkien kaappien sisältöä kuin omiaan.

"Siitä vaan" soperran, ottaen puhelimeni esiin housujeni taskusta. Selailen tylsistyneenä eri sovelluksia läpi, eikä mitään näytä huomion arvoiselta juuri tänä aamuna.

"Ihan masentavaa, kun pitää olla jo sunnuntai" poika huokaisee, laittaen kahvin tippumaan ja pannun yhdelle hellan mustista levyistä, kääntäen sen päälle. Mumisen jotain epämääräistä nuoremmalle vastauksena, vaikkei maanantai houkuttele kauheasti minuakaan. Tekisi mieli palata ja kesälomalle, saisi vain nukkua ja olla tekemättä yhtään mitään.

Muutamaa hetkeä myöhemmin edessäni höyryää kuppi maidolla ja sokerilla maustettua kahvia, ja munakasta.

"Toivottavasti se maistuu jotenkin ees ruoalta" Jimin naurahtaa, hörpäten omaa kahviaan.

"En mä itekään oo mikään mestari kokkaamisessa, joten älä huoli, en ala arvostelee" vastaan, pieni hymy kiiveten minunkin huulilleni. Maistan nuoremman tekemää aamupalaa, nyökäten hyväksyvästi. Kumpa joku tekisi minulle joka aamu syötävää, koska useasti käy niin ettei aamiaista ehkä tulekaan ollessani liian laiska tekemään sitä. Siinä tapauksessa menen kauppaan ostamaan jotain mukaan otettavaa.

"Mitenköhän Mr. Rosewood ja Jungkook pärjää siellä Daegussa" Jimin pohtii, katsellen vieressämme olevasta ikkunasta pohdiskelevan näköisenä ulos.

"Uskon et kaikki on niillä hyvin" vastaan, haukkaisten uuden palan munakkaasta.

"On jo ikävä" hän huokaisee haikeana, mutristaen huuliaan.

"Kyllä ne jossain vaiheessa sieltä palaa" totean.

Aamiaisen syötyämme laitamme tiskit tiskikoneeseen, ja siirrymme olohuoneeseen katsomaan televisiota. Ihan niin kuin eilen, mutta tällä kertaa minulla on seuraa. Ei se ole pahitteeksi, voisin alkaa muutenkin viettämään enemmän aikaa ihmisten seurassa muutenkin kuin pakosti. Tapoihini kun kuuluu syrjäytyä vapaa-ajallani muusta maailmasta, nukkua puolet päivistäni ja lojua vain sohvalla katsomassa television ruutua.

"Hei, laita toi äskeinen kanava takas!" Jimin yhtäkkiä huudahtaa.

Painan yhtä kaukosäätimen napeista, huokaisten syvään.

"Kissanpentuja!" nuorempi hihkaisee, taputtaen käsiään yhteen kuin pikkulapsi.

"Katotaan sit tätä" sanon, nojaten vasten sohvan selkänojaa. Jimin ei malta edes irrottaa silmiään edessään olevasta kissanpentu laumasta, ollen kuin minua ei olisikaan. Alan jälleen selailemaan puhelintani, kuunnellen välillä blondin huutelua siitä, kuinka söpöjä pieniä palleroita kissat ovatkaan. Joka kerta vain myöntelen perässä, yrittäen olla keskittymättä liikaa kädessäni olevaan puhelimeen. Päässäni pyörii häiritsevästi se, mitä hän minulle saapuessaan kertoi. Jos Hoseok oli kerran tuonut minut kotiin, olinko sanonut hänelle jotain tietämättäni? Nolasinko itseni hänen edessään? Miten ikinä enää voisin nähdä sitä poikaa? Kaikista ihmisistä juuri hän oli lähtenyt perääni.

"Jimin?"

"Hmm?" nuorempi hymisee, kääntäen katseensa minuun.

"Sanoinko mä mitään tyhmää, kun oltiin siellä bileissä?" kysyn.

"En mä tyhmästä tiedä, mut oltiin totuutta ja tehtävää. Kun tuli sun vuoro, otit totuuden, ja sulta kysyttiin kenen kanssa viettäisit koko loppuelämäs siitä huoneesta, jos joutuisit valita. Sä vastasit Hoseok" Jimin kertoo, muistellen edellisen yön tapahtumia mielessään.

"Ei hitto, miks mä niin sanoin?" kiroan, painaen pääni vasten kämmeniäni.

"Sen ku tietäis, ehkä olit vaan ottanu liikaa" nuorempi sanoo.

"No joo, ehkä."

Miten voisin enää edes nähdä Hoseokia, jos olin mennyt sanomaan jotain niin typerää?

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now