4. Luku

480 75 9
                                    

yritän kirjottaa pidempiä lukuja jatkossa, nyt en millään kerenny kokeiden takia, eikä oo ollu oikein motivaatiota :(
Tää tarina tulee silti jatkuu, joten kiitos niille jotka lukee ❤️
Tää luku on nyt vähän eh...
Yritän tosissani parantaa tätä tarinaa.

---

Juoma yhä kädessäni, seuraan muita talon kolmanteen kerrokseen. Harmikseni suurin osa väestä tanssii alakerrassa ja vetää kännejä, joten myös rinki on pienempi. Suurempi todennäköisyys joutua tekemään, tai kertomaan jotain nöyryyttävää.

"Eiköhän pistetä tää peli käyntiin!" Minseok kailottaa, pyöräyttäen tyhjää limsapulloa kaikkien osallistujien ollessa paikalla. Jokainen seuraa tarkkana, mihin pullo päättää pysähtyä. Nostan katseeni hetkeksi kuullessani tutun äänen, huomaten Hoseokin juttelemassa jonkun ystävänsä kanssa. Jokin oudon tuttu tunne muljahtaa vatsani pohjalla, saaden minut voimaan pahoin.

"Wendy, totuus vai tehtävä?"

Kiinnitän huomioni jälleen peliin, tajuten uhrin olevan samassa opistossa opiskeleva tyttö. Olen nähnyt hänet monesti, mutten tunne kovinkaan hyvin.

"Totuus" hän vastaa.

"Älä nyt oo nössö, ei me enää olla mitään ala-asteelaisia" joku naurahtaa.

"No okei, anna mulle tehtävä" tyttö sanoo haastavana.

"Ota sun paita pois, saat pukee sen takas vasta pelin loputtua."

Wendy silmäilee muita pelaajia, jotka tuijottavat häntä kuin hypnoosissa. Tuo heittää mustan t-paitansa huoneen nurkkaan, mulkaisten tehtävää ehdottanutta poikaa.

"Pyöritä" Minseok tokaisee.

Peli etenee kuten yleensäkin opiskelija bileissä. Suutelua, lääppimistä, ja kaikkea sitä rataa. Huokaisen jo varmaan sadatta kertaa puolen tunnin sisään, kyllästyneenä. Nojaan taaksepäin, toinen käteni pitämässä minua tasapainossa. Kulautan loputkin alkoholin rippeet kurkustani alas, aikomuksenani poistua paikalta ja hakea lisää.

"Minne luulet meneväs, Min?" yksi nuorista kysyy moittivalla äänensävyllä.

"Keittiöön, mitä se sua liikuttaa?" vastaan tiuskaisten.

"Et sä noin helpolla tästä pääse" hän sanoo.

Kummastuneena katson pulloa, tajuten sen osoittavan kohti minua. Turhautuneena istun takaisin aloilleni, odottaen tuomiotani. Katselen kärsimättömänä, ja ehkä vähän hermostuneenakin muita. Pienen kuiskimisen jälkeen se sama henkilö alkaa taas puhua.

"Totuus vai tehtävä?"

"Totuus" vastaan.

"Älä nyt säkin" joku ringistä huokaisee.

"Mä en jaksa nyt mitään turhanpäiväsiä tehtäviä" soperran, kallistaen päätäni sivulle.

"No okei. Jos saisit valita kenet tahansa tästä huoneesta ihmiseks jonka kaa joutuisit olee koko loppuelämäs, kuka se ois?"

Ajattelematta möläytän vastauksen heti, "Hoseok."

"Mä?" punapää ihmettelee, rypistäen kulmiaan.

"Ihan sama" marisen, lähtien kohti ovea. Paukautan sen hermostuksissani kiinni, ja alan astella takaisin ihmisten täyttämään keittiöön. Avaan yhä uuden juoman, välittämättä sen seurauksista aamulla. Laahustan olohuoneen sohvalla istumaan, tahtoen vain sisälläni leviävän tunteen pois. Se tuntuu sellaiselta möykyltä, joka puristaa rintakehääni kasaan, mutta samaan aikaan lämmittää sitä ihanalla tavalla.

Siinä istuessani, musiikin ja taustalla kuuluvan metelin keskellä, mieleeni kerääntyvät jälleen ne pienet yksityiskohdat, jotka minua siinä pojassa niin paljon viehättävät. Kumpa voisin jonain päivänä rakastaa häntä sillä romanttisella tavalla, joita elokuvissa päivittäin näkee. En tiedä onko alkoholi vain noussut pahasti päähäni, vai olenko yksinkertaisesti väsynyt, mutta ajatus siitä, etten koskaan saisi sitä punapäistä päivänsädettä omakseni saa yksinäiset kyyneleet kerääntymään silmilleni. Ehdin niiskahtaa kerran tai kaksi, ennen kuin jätän alkoholista haisevan tilan taakseni. Kompuroin ison talon eteiseen, kenkien vaikeuttaessa läpikulkuani. Lopulta löydän omat, harmaat kenkäni ja upotan jalkani niiden uumeniin.

Astuessani raikkaaseen ulkoilmaan annan itseni valuttaa kyyneleet pois poskiani pitkin, jatkaen matkaa jonnekin minkä määränpäästä en edes tiedä. Olen monesti vain kävellyt yö myöhään pitkin pimeää katua, antaen ajatusteni johdattaa minua ties minne. Tuntuu kuin olisin hetkellisesti vapaa.

Vielä monta taloa eteenpäinkin kuulen musiikin jytkeen korvissani, heiluttaen toisessa kädessäni olevaa pulloa kevyesti. Pikkuruinen tuulenvire pyyhkäisee mustat otsahiukset sivuun silmiltäni, paljastaen niiden kimalluksen muulle maailmalle. Yhtäkään ihmistä ei ole tietenkään näkyvissä, ei kukaan tähän aikaan huoppuile pitkin katujen varsia. Paitsi minä. Ei sen pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, tavallaan olen jo menettänyt osan järjestäni. Eikä neste suonissani auta siihen yhtään, se vain tekee mielestäni yhä monimutkaisemman. En itsekään tajua logiikkaa jonka siitä löydän, mutta ei se mitään. Kaikki aikanaan.

Vesilätäköiden loiskinta kuuluu jalkojeni alta astuessani niihin, katsellen täydenkuun heijastusta vedenpinnasta. Tavallaan, jos voisin, jäisin vain kävelemään tätä yhtä ja samaa katua kunnes en enää jaksaisi. Ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä, eikä miettiä mutkikkaita ajatuksia liian pitkään. Se olisi helppoa elämää. Sopivan helppoa minun kaltaiselleni pojalle, joka ei ymmärrä asioista mitään.

"Ai..." sammallan kompastuessani kadulla makaavaan kiveen, kaatuen siinä samassa polvilleni. En siitä huolimatta tee mitään noistakseni ylös, vaan jään siihen. Silmäni ovat jo painumassa vaarallisen nopeaa tahtia kiinni, ennen kuin kuulen juoksuaskeleiden lähestyvän minua.

"Yoongi, hei, ootko sä kunnossa?"

"H-hoseok?"

"Mä tässä. Vien sut nyt nukkumaan, kiipee reppariin" nuorempi sanoo hiljaa, auttaen minut selkäänsä. Painan poskeni vasten punapäisen pojan takkia, raottaen katsettani tasaisin väliajoin.

"Nuku vaan, huolehdin siitä et sä pääset turvallisesti takas kotiin."

Ne sanat kuullessani annan itseni nukahtaa siihen paikkaan, puristaen Hoseokin huppua käsissäni.

"Hyvää yötä, Yoongi."

Sunshine || Yoonseok || FinnishWhere stories live. Discover now