Instagram pt. 2 ➳ yoonmin ✔

012 ; pienenä jo luvattiin, loppuun asti ystävii

- Kahdestoista luku -
Pienenä jo luvattiin, loppuun asti ystävii

» Jiminin nk «

Odotin luokan kaksikymmentäkolme edessä tylsistyneenä tunnin alkua, ja selailin Instagramia.
Muita oppilaita ei vielä näkynyt, lukuun ottamatta kolmen tytön hihittelevää porukkaa. Tunsin heidän katseensa ja kuulin mitä he kuiskivat, vaikka he kovasti yrittivätkin puhua niin hiljaa, etten kuulisi heidän sanojaan.

"Tiesittekö, että toi poika on homo?" yksi tytöistä kysyi. Hänen äänensävynsä oli niin dramaattinen, että olisi voinut luulla hänen puhuvan jostain paljon isommasta asiasta kuin jonkun seksuaalisuudesta.

"Oikeesti? Onkohan sillä poikaystävä?" toinen kikatti ja vilkaisti minua nopeasti.

"Mun mielestä homot pitäis eristää muista ihmisistä, ne ei oo terveitä", kolmas tuhahti happamasti. Siinä vaiheessa olisin halunnut sanoa pari valittua sanaa, mutta pysyin vaiti. Riidan haastaminen koulussa ei ikinä ollut hyvä idea.

"Nyt päät kiinni, arvon neidit", kuului maskuliininen, kolea ääni. "Mä en jaksa kuunella tollast paskaa."

Nostin katseeni puhelimen näytöstä. Eräs erittäin tuttu ihminen oli pysähtynyt tyttöjen kohdalle, ja katsoi heitä tuimasti. Ihminen, joka oli joskus ollut minulle kuin veli. Ihminen, jota kaipasin äärettömän paljon.

"Rakkaus ei ole sairasta, toisin kun tuo, miten puhutte vähemmistöön kuuluvasta henkilöstä. Kannattais vähän kelaa, mitä kannattaa sanoa ääneen ja mitä ei", Taehyung jatkoi. Hänen katseensa oli jääkylmä ja läpitunkeva.

Tytöt eivät sanoneet mitään, nyökkäsivät vain pienesti. Taehyung mulkaisi heitä vielä kerran, ja kääntyi kannoillaan jatkaakseen matkaa.

Poika käveli eteeni ja pysähtyi.

"Jimin."

Jähmetyin paikalleni, kun kuulin hänen sanovan nimeni. Samaan aikaan viha roihahti sisälläni ja valtava kaipuu sai kyyneleet kohoamaan silmiini. Edessäni seisoi jätkä, joka oli puukottanut minua selkään, mutta jota kaipasin kaikesta huolimatta.

"Meidän täytyy puhua", brunette tokaisi.

"Tunti alkaa ihan kohta", totesin.

"Tää on tärkeämpää kuin matikka. Tule nyt, pliis", Taehyung aneli kasvoillaan koiranpentuilme. "Me ollaan tuhlattu yli vuosi meidän yhteisestä ajasta. Tää on naurettavaa." Hän näytti niin murtuneelta, että minun oli pakko suostua hänen pyyntöönsä.

"Hyvä on, minä tulen", sanoin kasvot peruslukemilla. "Meillä onkin aika paljon puhuttavaa."

•

Taehyung käveli koulun ovista ulos, ja lähti lampsimaan huoletta suuren puun alle. Olimme viettäneet sen puun alla monta yhteistä tuntia, ja se sai minut kaipaamaan edelläni kävelevää jätkää yhä enemmän ja enemmän.

Istuuduimme puun juurelle. Kumpikaan ei sanonut mitään, ja pingottunut hiljaisuus venyi epämiellyttävän pitkäksi.

"Miksi sä teit niin?" kysyin lopulta. Olin laskenut katseeni tiukasti vihreään nurmikkoon, sillä en pystynyt katsomaan Taehyungia silmiin. Jostain syystä minua pelotti vähän, vaikka tiesin ettei Taehyung ollut enää vihainen. Hän vaikutti enemmän surulliselta.

"Mitä mä tein?" Taehyung kysyi hetken kuluttua.

Siihen asti olin ollut valmis antamaan anteeksi, mutta pojan kysyessä mitä hän oli tehnyt, jokin napsahti päässäni.

"Etkö sä jumalauta edes muista? Puukotit sun lapsuudenystävää selkään!" sanoin raivostuneena ja kiristelin hampaitani.

Taehyungin ilme oli hämmästynyt ja jopa säikähänyt, hiukan pelokaskin.

"M-mä en tiedä mistä sä puhut", Taehyung vastasi ääni särkyen. Kyyneleet purskahtivat pojan silmistä ja hän murtui edessäni aivan täysin. Minun kävi häntä sääliksi.

"Sä petit mut. Sä puukotit mua selkään silloin, kun olisin tarvinnut tukea enemmän kuin koskaan."

Silloin Taehyungin silmissä roihahti viha. Voi ei, ajattelin. Olin saanut Taehyungin raivostumaan.

"Miten sä voit puhua ystävän tukemisesta, kun itse esitit homofoobista heteroa ja dissasit mun suhdetta!" Taehyung sihahti vihaisena.

Ystäväni sanat saivat minut vaikenemaan. Tavallaan hänen sanansa olivat totta. Minä olin ollut naurettava, mutta ei hänenkään käytöksessään ollut kehumista.

"Okei, puhutaan rauhassa", huokaisin ja yritin saada katsekontaktin murjottavaan brunetteen. "Mä oon pahoillani, en mä tarkottanu. Mä olin hukassa itteni kanssa, en suostunu hyväksymään tosiasioita. Anteeks."

Taehyung katsoi minua silmiin.

"Eli... sä olet homo?" poika kysyi varovasti.

"Kaipa mä olen, mut ei se nyt ole niin ihmeellistä. Sitä paitsi, en haluu lokeroida itteeni", sanoin ja hymyilin pienesti. "Mä oon vaan Jimin. Park Jimin, joka tykkää pojista."

Viha katosi Taehyungin silmistä niin nopeasti, kuin se oli tullutkin.

"M-mäkin oon pahoillani. Suutuin ihan naurettavasta syystä", Taehyung sanoi ääni katumusta täynnä. "Sori."

Syntyi hiljaisuus. Tuijotimme toisiamme silmiin, kunnes lopulta purskahdimme nauruun.

"Mulla on ollut sua ihan kamala ikävä, Taehyung", sanoin hymyillen pienesti.

"Niin mullakin sua", Taehyung sanoi pyyhkäisten samalla kyyneleen poskeltaan.

"Ajattele, ollaan tuhlattu niin monta tuntia meidän elämästä tähän typerään riitaan."

"Ehkäpä oli jo aikakin haudata sotakirves. Tästä alkaa uusi luku meidän tarinassa."

•

Ystävyys on kaunis asia, muistakaa arvostaa sitä.

+ kiitos 360 seuraajasta!!

-peilikuvaton