1. Tapahtumarikas aamu

1.4K 120 11

Huom:
Sisältää kiroilua!

Tänään olisi se päivä, kun muuttaisin pois kotoa. Tai ainakin koittaisin muuttaa, minun tietenkin täytyisi kertoa isälle ja äidille että poistuisin heidän elämästään lopullisesti. Ainoa tapa ottaa asia esille taitaa siis olla aamiainen, ainakin minun mielestä. Päätän mennä normaalisti aamupalalle ja ottaa asian siellä esille, kun kaikki istuisivat pöydässä, kaikki eli äitini Jaana sekä isäni Markku.

Äitini istuu pöydässä juoden kahviaan. Isääni ei näy, mutta kylpyhuoneesta kuuluu suihkun ääniä. Alan valmistaa itselleni aamiaista ja istuudun pöydän ääreen. "Huomenta", äitini sanoo nostaen katseensa minuun. Hymähdän tuolle vastaukseksi katse leipäpalasessa jonka päälle ladon kurkkua kuin viimeistä päivää.

Alan syödä leipääni äidin katseen alaisena. "Onko sinulla suunnitelmia?" äitini kysyy tämän niin sanotun pakollisen kysymyksen, nostan katseeni tuohon. Tuhahdan ja haukkaan leivästäni palasen. "Ihan niin kuin se sua kiinnostais", mumisen ruokasuussa, tiedän ettei äitiä oikeasti kiinnosta, häntä ei ole kiinnostanut seitsämään vuoteen niin miksi häntä nyt kiinnostaisi?

Äitini päättää olla hiljaa ja olen vain tyytyväinen, en ole juttu tuulella, sillä minulla on nälkä. Isäkin ilmestyy keittiöön, istuen viereeni tekohymy huulillaan. Jauhan leipää suussani katse lautasessani. Isäni ei sano mitään, mikä tosin ei ole ihme, ei häntä kiinnosta mitä minulle kuuluu. Ihan turhaa siis edes kertoa.

Huomaamattani puristan pöydän reunaa vasemmalla kädellä. Isäni rykäisee ja älyän päästää irti pöydästä, mulkaisen kuitenkin isääni, joka katsoo minua kulmat kurtussa. "Markku, onko sinulla tänään moneen töitä?" äitini kysyy ja siirrän katseeni pois isästäni. Katse leivässäni pysyn hiljaa ja kuuntelen vanhempieni puheita. "Viiteen, mutta joudun tehdä paperitöitä vielä sen jälkeen, joten siihen menee ehkä tunti kaksi", isäni vastaa juoden kahvia kupistaan johon äiti sitä on kaatanut.

Äiti nyökkää hymy huulillaan, hän varmaan aikoo nähdä taas sitä miestä. "Teen ruoan valmiiksi sitten kun tulet kotiin", Jaana - äitini - hymyilee. Isä nyökkää lähes huomaamattomasti. Minä en tietenkään enää olisi täällä tänään syömässä, koska aijon muuttaa pois ennen iltaa. Vanhempani sitä eivät tietenkään tiedä. Kaikesta huolimatta rakastan heitä, vaikka he eivät välitä minusta. Minun on siis käytännössä pakko kertoa heille, vaikkei heitä kiinnostaisi, on se kuitenkin heidän oikeutensa kuulla.

Kohotan katseeni vanhempiini, äidin kaatamassa maitoa kahviinsa ja isän kurtistellessa kulmiaan juodessaan omaansa. Avaan suun, mutta sanoja ei tule ulos. Äiti huomaa auki olevan suuni ja jää odottamaan minun sanovan jotain. Suljen kuitenkin suuni pudistellen päätäni. En vain yksinkertaisesti saa sanoja ulos jostain syystä. "Veetu onko kaikki ihan ok?" äiti kysyy katse minussa, jonka tunnen piinaavana suoraan otsassani.

Niin, onko kaikki ok? Alan itsekkin epäillä terveydentilaani henkiseltä sekä fyysiseltä tasolta.

"Mä muutan omilleni, tänään, ettekä te voi estää mua", sanat vain pursuavat ulos suustani. Isäni laskee kahvikuppinsa pöydälle ja katsoo minua hämillään. "Mihin sinä muka muuttaisit?" isäni sanoo yllätyksekseni halveksivalla ja ehkä hieman huvittuneella äänellä pudistaen päätään pienesti virne kasvoillaan.

"Pepin luo, oon siellä siihen asti että löydän asunnon", vastaan isälleni katsellen tätä hetken, kunnes siirrän katseeni äitiin jonka suu on jäänyt auki. "Kuka on Peppi?" isä kysyy ja käännän katseeni tähän. "Sä et oo vittu tosissas. Mä oon tuntenu Pepin seitsämän vuotta etkä sä tiedä kuka se on! Mä lähes asun niiden luona, koska te ette piittaa musta!" älähdän.

"VEETU!" äitini huudahtaa katse minussa vihan ja pelon sekainen ilme kasvoillaan. Käännän katseeni tuohon, mutta sitten isä tarttuu leukaani. "Miten niin me emme piittaa sinusta? Sinulla on katto pääsi päällä ja me rakastamme sinua!" isä huudahtaa posket hieman punoittaen, enkä edes osaa arvata miksi, ehkä vihasta? Ehkä hän punastui? Mutta miksi? Liikaa kysymyksiä minulle.

"Ei vaikuta rakastavilta vanhemmilta, jotka unohtaa lapsensa ja kohtelee kuin roskaa!" huudahdan läpsäisten isäni käden irti leuastani. En halua tuollaisen idiootin koskevan minuun.

Isäni osoittaa minua sormellaan hurja ilme kasvoillaan. "Sinun takiasi olen vielä yhdessä tuon huoran kanssa ja esitän joka helvetin päivä että rakastan tuota!" isä huuhdahtaa naama punaisena. Äitini henkäisee selvästi loukkaantuneena nousten pöydästä. "Sinä saastainen paska!" äitini huutaa juosten makuuhuoneeseen ovet paukkuen. Katson isääni vihaisena. Ei hän saa kohdella äitiä noin.

"Mun elämä ois paljon paremmin jos sä et olis kusipää", murahdan isälleni nousten myös pöydästä. Katson häntä suoraan silmiin joista paistaa puhdas viha ja inho. "Ole sinä nulikka hiljaa! Tuommoisia et sano minulle tai minä en maksa sairaala kuluja!" isäni murisee vihaisena käsien puristuen nyrkkiin, niin kovasti että rystyset ovat valkeina. En yllättyisi vaikka isä löisi. Hän voisi lyödä, niin vihainen hän on.

Peruutan pari askelta antautumisen merkiksi. "Minä muutan tänään pois, piste", sanon ja menen huoneeseeni jättäen aamupalani ruokapöydälle. Isäni lyö pöytää ja karjuu.

Mikään ei kääntäisi päätäni tänään. Minä muutan ja sillä selvä. Isä tai kukaan muukaan ei voi estää minua. Mielummin asun Pepin luona kuin täällä, paikassa jota en edes enää voi kutsua kodiksi. En ole edes varma onko isä enää isä, vai onko hän koskaan ollut sitä minulle? Ei ainakaan näiden seitsämän vuoden aikana. Ehkä on vain parempi kutsua häntä Markuksi, sillä ei hän ole isää nähnytkään.

Toivon mielessäni että äiti ja se parta hyypiö saisivat onnellisen elämän yhdessä, äidin ei tarvitse katsella isää enää sekuntiakaan jos minulta kysytään. Huokaan ja nostan kuulokkeet korvilleni. Musiikki on kovalla, mutta en pienennä sitä, sillä nautin siitä tunteesta etten kuule enää omia piinaavia ajatuksiani. Näin on paljon paremmin, oikeasti. Aloitan pakkaamisen hymisten musiikin mukana.





Nyt RiittääRead this story for FREE!