Kolmen Kuun Valtakunta

82. Toivonkipinä pimeydessä

– Tämä on vain varotoimenpide, ettette karkaa, hän sanoi yrittäen hymyillä minulle rauhoittavasti.

Minä nyökkäsin, sotilas sulki oven ja hevoset lähtivät liikkeelle. Matka kesti ainakin puoli tuntia, jos ei kauemminkin, tai ehkä minusta vain tuntui siltä, ettei aika kulunut minnekään.

Kun vaunut lopulta pysähtyivät, ovi avautui hitaasti. Huomasin, että minut oli viety kaupungintalolle, jossa olin ollut aikaisemmin huutokaupassa. Sotilas otti minut pois vaunujen sisältä, mutta jätti kahleet käsiini. Minut retuutettiin nopeasti rakennuksen sisälle ja samaan saliin, jossa olin ollut yhden ainoan kerran. Nyt salia oli muutettu. Sen edessä oli iso puhujanpönttö, jossa istui ilmiselvästi tuomari. Hänen edessään vasemmalla puolella oli minun paikkani, sillä oikealla puolella istui mies, joka näytti selvästi syyttäjältä.

Katsojia oli hyvin vähän. Parvella ei näkynyt ketään, mutta salissa istui vain kourallinen henkilöitä, jotka olivat tulleet katsomaan oikeudenkäyntiä. Ilmeisesti Gabriel ei halunnut tehdä tästä kovinkaan julkista näytöstä. Ehkä hän pelkäsi, että kertoisin hänen henkilökohtaisista asioistaan, mutta sitten hän luuli väärin. En aikoisi koskaan nöyryyttää häntä, niin kuin hän nöyryytti minua.

Sotilas vei minut istumaan paikalleni ja lukitsi kahleeni pöytään, joka oli edessäni. Taakseni tuli vartija, joka oli julman näköinen mies. Hänellä oli puinen pamppu valmiina kädessään, aivan kuin hän olisi tarvinnut sitä taltuttaakseen minut.

– No niin, oikeudenkäynti alkakoon, tuomari julisti katsoen minua pienten silmälasiensa takaa, – valtakunta syyttää ihmistä Eleanora Nordlundia salaliitosta kuningasta ja tämän hovia vastaan. Hovin edustajat muodostavat valamiehistön, joka minun tuellani on käynyt jo lävitse todisteet. Syyttäjä saa puhutella syytettyä, jonka jälkeen me teemme päätöksen. Onko selvä?

– On herra tuomari, valamiehistä sanoi yhteen ääneen.

Sitten tuomari nyökkäsi miehelle, joka istui oikealla puolella. Hän oli hyvin laiha mies, mustat lyhyet hiukset olivat hieman piikikkään näköiset ja kasvot olivat hyvin kapeat. Mies nousi tuolistaan ja otti papereita käsiinsä, hän oli hyvin pitkä ja käveli parilla askeleella eteeni tarkkaillen minua koko ajan. Hän oli hetken aikaa aivan hiljaa ennen kuin hän antoi katseensa laskeutua papereihin.

– Aloitetaan aivan alusta, siitä päivästä, kun te tulitte Kolmen kuun valtakuntaan. Muistatteko tuon päivän? hän kysyi hyvin rauhallisella äänellä, joka sai minut melkein luulemaan, että hän oli minun puolellani.

– Muistan, kuiskasin varovasti.

– Tietojemme mukaan te tulitte yksin tänne, jouduitte melkein heti orjaleirille, josta teidät myytiin eteenpäin ja jouduitte laittomaan taisteluun, jonka vedonlyöntivälittäjät olivat järjestäneet, syyttäjä selitti saaden muistot palaamaan mieleeni, – onko tämä totta?

– On, vastasin myöntävästi.

Mies nosti katseensa silmiini, kysyen sitten mairealla äänellä:

– Te siis tulitte tänne yksin?

– Ky–Kyllä, änkytin lievän pelon hiipiessä sydämeeni.

Miehen kasvoille nousi hymy, hän napsautti sormiaan yhden kerran. Vartija käveli ripein askelin ovelle ja päästi sisälle kolme tuttua henkilöä. Orjakauppiaat. Hengitykseni takertui kurkkuuni kiinni, kun tajusin heti, mitä syyttäjä ajoi takaa. He tiesivät, että olin tullut Alexin kanssa, mutta se oli toinen asia tiesivätkö he, että kyseessä oli kuninkaan veli. Jos he tiesivät sen olisin pahassa pulassa. Silloin keneltäkään ei heruisi myötätuntoa, sillä kaikki pitivät Alexia petturina, vaikkei asia ollut niin.