13. Katkeruuden kyyneleet

6.3K 391 272

[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikille! No niin tässä nyt sitten on tämä luku jota te kaikki olette odottaneet! :) Tämän luvun kirjoittaminen oli hieman haastavaa, ainakin luvun loppu on hyvin tunteikas ja ahdistava jonka vuoksi minun piti löytää oikeanlainen tunnetila, että pystyin kirjoittamaan sen. 

Mutta tämä luku on yli 8000 sanaa pitkä! Ja toivon, että pidätte siitä, vaikka loppu onkin hieman surullinen :'( *sniif*

Ja jos haluatte seurata minua Snapchatissa niin tässä nimimerkkini siellä on: lottiesdreams julkaisen siellä aina jotain pieniä maistiaisia tulevista luvuista ja ehkä jotain tulevista tarinoistani joita on aikamoinen liuta. :) Mutta varoituksen sana, julkaisen siellä kaikkea muutakin tylsästä elämästäni kuin vain tarinoihini liittyviä juttuja! :D

Mutta hyvää päivän jatkoa teille kaikille!

Charlotte

----------------------

Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.

----------------------

Aamu

Hän katsoi minua syvälle silmiin. Hän vain tuijotti minua odottaen mitä tekisin, mitä sanoisin. Mutta en pystynyt puhumaan, en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä mitä hän oli äsken sanonut minulle.

Suutele minua.

Se ei ollut käsky vaan pikemminkin epätoivoinen pyyntö. Pyyntö, joka kaikui pääni sisällä koko ajan uudestaan ja uudestaan yrittäen saada minua taipumaan hänen tahtoonsa.

Ja kyllä minä tahdoinkin tehdä niin, halusin suudella häntä, mutta silti jokin pidätteli minua. Jokin näkymätön voima yritti saada minut ajattelemaan kaksi kertaa ennen kuin tekisin mitään sellaista jota voisin katua. Mutta sehän tässä asiassa olikin vikana, en katunut yhtään sitä mitä olin tehnyt Antonin kanssa. En katunut mitään, vaikka minun olisi kuulunut katua jokaikistä katsetta, jokaista kosketusta ja niitä suudelmia.

Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tuntea kaikkea muuta kuin ihastusta, jännitystä ja iloa. Mutta en tuntenut enää pelkoa, en tällä hetkellä, vaikka se lymysikin jossain sieluni pimeimmässä kolkassa odottamassa pääsyä päivänvaloon.

Olin ollut jo kauan vain hiljaa paikoillani, näin Antonin silmistä, että hän alkoi hermostua. Ehkä hän pelkäsi miten reagoisin hänen sanoihinsa, ehkä hän pelkäsi, että juoksisin pois ja jättäisin hänet yksin. Olisin voinut tehdä niin, pari viikkoa sitten olisin varmasti jättänyt hänet yksin ja piiloutunut koulun vessaan itkemään, mutta nyt asiat olivat toisin. Aivan toisin, juuri niin kuin niiden kuuluikin olla.

Minä hymyilin rauhoittavasti Antonille, joka vastasi välittömästi hymyyni. Hänen hymynsä oli kaunis, hän oli kaunis hymyillessään aivan kuin hän olisi voittanut lotossa.

AntonRead this story for FREE!