Palava sydän, Isaksson-dekkari #2, lukunäyte #2

spinner.gif

25.  

"En minä ymmärrä. Miten voi olla? Tyhjennettävä kuukauden kuluttua tästä päivästä", isä sanoi heikolla äänellään. Ilpo pelkäsi tämän saavan sydänkohtauksen. Kurkussa rohisi, kun isä puhui.  

Heidät vietäisiin pian pois. Ovesta ulos. Kaatopaikalle!  

Hän oli muistellut jonkun eduskunnan lupailijan sanoneen vanhalle ihmiselle kuin lapselle, että "kyllä se Talvinen saa sitten asua siinä niin kauan kuin vain haluaa". Niin ne lupaukset jäivät.  

"Kyllä ne voi tehdä ihan mitä tahansa. Niin tässä lukee. Kaupunki on pistänyt tämän myyntilistalle. Perusteluna on, että "nykyaikaiseen asumiseen liittyy lukuisa määrä lakeja ja vaatimuksia, joita tämä kaupungin omistama asunto ei nykypäivän standardien mukaan täytä", Ilpo luki kiihtyneellä äänellä paperista ja käänsi kirjekuoren ympäri. 

"Leimattu eilen. Pistäneet pikapostissa tällaisen. Ihan niin kuin näillä asioilla olisi kiire", hän sanoi ja raivosi mielessään, mutta ei korottanut ääntään. 

Isä piti rinnastaan. Oli typerää kertoa tämä kaikki näin äkillisesti. Sitä sairaalakeikkaakin hän oli joutunut pohjustamaan viikkokausia. 

Mitä sanahelinää se oli ollut, että kaikille järjestettäisiin asunnot. Asuntoasiaintoimistossa oli ollut ihan toinen ääni tiu'ussa Ilpon sinne soittaessa. Kireä-ääninen nainen oli lukenut paperilta valmiiksi kirjoitetut lauseet kuin joku suuri pomo olisi ollut takana tuijottamassa. Valitellut miten kaupungin asuntojonossa oli yli 17 000 ihmistä. Olisi etsittävä yksityisiltä markkinoilta. Kyllä niitä firmoja olisi..., Ilpo mietti. Kaikki maksaisi paljon. Välityspalkkiot ja takuuvuokrat.  

Miten hän sen isälle selittäisi, ettei tämä enää voisi katsella eduskuntataloa ja kulkea viimeisinä kuukausinaan pyörätuolissa työnnettynä niissä maisemissa, joissa hän oli syntynyt, kasvanut ja elänyt koko ikänsä sotareissua lukuunottamatta? 

Ilposta tuntui kuin kaiken hapen imevä kupu olisi sulkeutunut heidän päälleen. Ehkä se oli rangaistus siitä toukokuisesta.  

Oli oltava kuin vankilassa. Siellä kuvun alla hän olisi kuin koe-eläin. Maailma katsoisi, kuinka farkkutakkinen Ilpo Talvinen sen alla liikkuisi. Pää pystyssä tai nelinkontin. Eteen laitettaisiin esteitä, suihkuteltaisiin vettä, pistettäisiin tuuletin pyörimään, että myrsky olisi mahdollisimman vimmainen.  

Ja kun kaikki vihdoin näyttäisi aurinkoiselta, ilmoitettaisiin, että et sinä oikeasti läpi päässytkään. Sinut pistetään toisen samanlaisen kuvun alle. Lisäksi sinulta otetaan työpaikka ja asunto pois. Ja pidä kuolemansairas isäsi hyvänäsi. Hoida sitä yksin. Senkin yhteiskunnan palvelujen väärinkäyttäjä. 

Sitten Ilpo laitettaisiin kirkon ja kansallismuseon ja eduskuntatalon ja Storyvillen ja terveyskeskuksen ja asuntoasiaintoimiston ja Peipposen huoltofirman eteen jalkapuuhun. Saisivat tutut ja tuntemattomat mätkiä inholla kananmunia ja mätiä tomaatteja päälle. Katsoa, kuinka kauan Ilpon sydän jaksaisi lyödä. 

Aseteltaisiin paremmin kaulassa roikkuvaa kylttiä, jossa luki "Ilpo Talvinen - koe-eläin." Sitten isä tuotaisiin hädin tuskin hengittävänä pyörätuolilla viereen ja lukittaisiin laitteisiin.  

Ja sama saatanallinen alistusmyräkkä alkaisi taas alusta. Kunnes muut saisivat pyyhkiä hikeä otsalta, rasvauttaa heittelyssä kärsineet kämmenensä ja painua lääkitsemään huudoista kärsineitä äänihuuliaan virkistävällä oluella. Voisivat kaljan ääressä todeta, että kylläpä helpotti

Ilpo näki mustan auringon talojen takana, kun hänen sydämensä hakkasi suurta vihaa. Ei enää koskaan. 

Oli tehtävä päätös. Ei tänne kuukaudeksi jäätäisi makaamaan. 

Myrskyn peittävän taivaan läpi iski kaiken selvittävä salama. Hän muisti. Oli paikka. Ei tarvittaisi vuokravälitysfirmoja tai asuntoyhtiöitä. Ei koskaan. 

Kaiken selviämisen humahdus löi Ilpon läpi. Olisi vain hän ja isä. Eikä pitäisi luopua mistään. 

Hänellä oli loistava idea: he eivät menettäisi mitään. Hänellä oli jo osa suunnitelmasta toteutettuna. Hieman toisin kuin hän oli ajatellut.  

Hän voisi kääntää kaiken ympäri. Katsoa kuvun alta ylös. Laittaa muut kuvun alle. Tuntemaan, minkälaista oli maata jossain. Yrittää huutaa apua. Niitä avunhuutoja hän tulisi kuuntelemaan.

Seuraavana aamuna auringon vasta noustessa Töölönlahden etelärannassa kulki hitaasti eteenpäin yksinäinen pyörätuoli. Siinä istui vanhus, joka puhui tunteellisena paluusta kotimaisemiin. Pyörätuolia työntävä pienehkö paksusilmälasinen ja farkkutakkinen mies silitti vanhan miehen poskea. Pienemmällä miehellä oli selässään suuri rinkka.  

Osan hän oli jo vienyt perille Kohteeseen. 

Nyt hän kaivaisi totuuden esiin. Sen siemen hänellä oli jo mielessään. Kuka tästä oli vastuussa.

Comments & Reviews

Login or Facebook Sign in with Twitter
library_icon_grey.png Add share_icon_grey.png Share

Who's Reading

Recommended